Ilmastoahdistus – minun moottorini

Olen kuullut paljon väitteitä, ettei ilmastoahdistus mitään auta. Saanen olla asiasta hieman toista mieltä.

Jos olet lukenut tätä blogia, olet ehkä huomannut minun kärsivän ajoittain ilmastoahdistuksesta. Ja pahasti. Kyseessä ei ole mikään kiva tunne, jossa yksisarviset oksentavat sateenkaaria. Ennemminkin ne yksisarviset kuolevat nälkään. Tai sotivat keskenään ja puhkovat toistensa silmiä sarvillaan. Tunteen ollessa pahimmillaan olen tuntenut itseni lamaantuneeksi tai alkanut riidellä ilmastoasioista mieheni kanssa. Ei kovin kehittävää toimintaa.

MUTTA!

Saman tunteen ansiosta olen alkanut toimia. Olen muun muassa vähentänyt kulutustani ja alkanut kiinnittää ympäristön näkökulmasta huomiota myös muihin ratkaisuihin omassa arjessani. Ilmastoahdistus on itselläni toiminut muutosvoimana ja moottorina moniin ratkaisuihin. Enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Ympäristöahdistusta tutkinut Panu Pihkalakin myöntää, että tunteet voivat ajaa toimintaan. Esimerkkinä Pihkala mainitsee vastustuksen, joka nousi Heinäveden kaivoshankkeen myötä.

Pihkala kannustaa myös puhumaan ahdistuksesta. Voin olla helposti samaa mieltä. Omaa tilannettani on auttanut, etten ole ollut ilmastoahdistuksessani yksin. Työkaverini ja hyvä ystäväni on puinut tunteja näitä asioita kanssani. Ehkä olisin yhä lamaantunut, jos minulla ei olisi ketään, jonka kanssa näitä ajatuksia purkaa. Ja täytyy antaa pisteet myös miehelleni, joka on ehkä maailman kärsivällisin ihminen.

Ja kun olen toiminut, niin kas kummaa, ilmastoahdistuskin on helpottanut. Ainakin siihen asti, kun olen törmännyt taas johonkin kammottavaan uutiseen ja uponnut kaulaani myöten suohon. Mutta joka kerta sieltä suosta on noustu takaisin. Joskus on joku toinen kiskonut minut kuiville, joskus olen itse rimpuillut takaisin. Hukkumaan en ole suostunut. 

Mainokset