Oho! Joko vuosi on mennyt?

No on mennyt. Ja vähän vielä ylikin. 1.7.2018 julistin maailmalle ryhtyväni lentolakkoon viideksi vuodeksi. Mitä on vuodesta jäänyt käteen? Onko maailma pelastunut?

Lentolakko on osoittautunut helpommaksi kuin kuvittelin. Se on jopa omalla tavallaan helpottanut elämääni. Minun on tunnetusti aivan äärimmäisen vaikeaa tehdä valintoja. Se, kun lentäminen ei ole vaihtoehto, rajaa lomamatkavaihtoehtoja mukavasti. Samasta syystä kasvissyönti helpottaa asioimistani ravintoloissa, kun voin heti skipata ison määrän vaihtoehtoja.

En voi kuitenkaan olla myöntämättä, etteivätkö kuvat somessa erilaisilta ulkomaanmatkoilta aiheuttaisi kateuden pistoksia. Kateus ei kuitenkaan johdu siitä, että haluaisin itse lentää ja matkustaa kauas. Olen kateellinen siitä huolettomuudesta, jolla jotkut yhä voivat varata itselleen uusia lentomatkoja. Eivätkö uutiset ilmastonmuutoksesta ja sen eri tekijöistä ole saavuttaneet heitä vai eivätkö he vain välitä? Tätä olen monta kertaa pohtinut.

Maailma ei siis ole pelastunut eikä se pelkällä lentämisen vähentämisellä pelastukaan. Rajuja vähennyksiä täytyy tehdä kaikilla sektoreilla ja pian. Homma ei tosiaan näytä hyvältä, jos on uskominen Pasi Toiviaisen kirjoittamaa artikkelia Pakko sanoa, pakko olla hiljaa.

”Yritin selittää, että itse asiassa minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiskunta oikein elää, kun ilmastokatastrofin vääjäämättömyys on vihdoin laajalti tajuttu. Eletäänkö loppuaika sivistyneesti vaiko kaaoksessa? Kai silläkin on merkitystä? Kai silloinkin on vielä syytä pyrkiä hyvään? Jossakin pisteessä tällaisten kysymysten äärelle nykymenolla joudutaan. Jos ei vielä, niin pikapuoliin.”

Pasi Toiviainen artikkelissa Pakko sanoa, pakko olla hiljaa

Edellä mainitun artikkelin valossa ei minun yksittäisillä räpellyksillä ja yrityksillä toimia ympäristöä säästävämmin ole enää tässä vaiheessa mitään merkitystä. Paitsi minulle itselleni. Minun täytyy kokea tekeväni jotain, jotta voin katsoa tämän maapallon periviä lapsia silmiin.

Mainokset